maanantai 24. helmikuuta 2014

Katsomosta kaukaloon


Isäntä on pelannut jääkiekkoa jo monta vuotta. Olen tyytynyt lätkävaimon rooliin mutta jossain vaiheessa sitten alkoivat miutakin houkuttelemaan jäälle. Parisen vuotta tässä oon nyt miettinyt josko pitäisi ostaa hokkarit ja harjoitella luistelua kun viimeksi ala-asteella olen ollut hokkareissa jäällä. Toissa talvena olin jo hokkareita sovittamassa mutta silloin tuntui että sille rahalle löytyisi parempaakin käyttöä. Jotenkin on myös tuntunut että noin vauhdikas laji ei ole ehkä se omin.




Joku aika sitten jahkailun ja houkuttelun jälkeen sukelsin harjoituksen vuoksi lainavarusteisiin. Muutama viikko siitä sitten ihan kylmiltään, ilman mitään luisteluharjoituksia räpiköin niissä kaukaloon. Jalat oli makaronia ja koko kroppa vain tärisi jännityksestä. Sokerit nousi stressihormoneista pilviin. Jossain vaiheessa peliä kuului kaukalosta huuto:

"Ole sie pakkina!"

Kaikki keskittyminen meni pystyssä pysymiseen ja hysteeriseen hihitykseen joten en osannut huutaa takaisin kuin että: "Mitä se tarkottaa?" Hetkittäin mietin että onkohan tää nyt miun laji ollenkaan. Jotenkin kuitenkin peliin jaksoi paremmin keskittyä kentällä ja oli tosi mielenkiintoista katsoa miten peliä paremmin osaavat tekivät missäkin tilanteessa. Hirveän suuria odotuksia ei ollut ensimmäisestä kerrasta mutta olin iloinen kun pysyin pystyssä enkä maannut mahallani koko aikaa. Kiekon tullessa mailan etäisyydelle meni kaikki hallinta jaloista ja seurauksena alkoi hillitön räpiköinti. Muutama syöttö kuitenkin onnistui ja yhdestä isännän syötöstä sain yritettyä maalia. Peliporukkakin oli mahtavan upea ja kannustava. Siitäkin huolimatta että olin jossain vaiheessa pikkusen paitsiossa ja pelaamiseni näytti enemmän sählyltä kuin jääkiekolta. Pääasia kuitenkin että oli hauskaa!



Viime viikolla sitten urheilukaupoissa oli kiekkovarusteista todella hyvät alennukset ja aloin sovitella niitä. Juniori-kokoisista löytyi kaikki kamppeet joten lähtöhinta oli muutenkin hieman edullisempi. Tuli deja vu-ilmiö kun taas istuin siellä sovittamassa luistimia ja pähkäilin että nyt pitäisi päättää tämä asia, alkaako pelata vai ei. Sovituskopissa kyynärsuojat väärinpäin päällä syntyi päätös. Nyt tai ei koskaan. 



"Marsullakin on isommat hanskat kuin sulla!"



Seuraavana päivänä käytiin uudet luistimet ulkojäällä testaamassa ja sitä seuraavana olikin jo peli! Enää ei jännittänyt ihan niin paljon. Alussa lievähkö makaroni-ilmiö jaloissa mutta sitten sitä taas tottui menoon. Kannustavia sanoja ja yksi railakas kaatuminen. Ihmettelin miksi peli ei jatku. Kiekko olikin allani ja kärsivälliset pelaajatoverit, herrasmiesten ja -naisten elkein, odottivat että pääsen kikattaen ylös ja saan syötettyä kiekon. Oli niiiin hauskaa vaikka tuntuu etten mitään vielä osaakkaan. Sokerien kanssa meni tällä kertaa superhyvin mutta tsekkailla sai muutaman kerran etteivät laske liian matalalle. Puolikkaalla pillimehulla taas homma jatkui. Huoltojoukkona mukana oleva ystäväni ja vieressäni vaihdossa oleva ambulanssikuski olivat liikuttavan huolehtivaisia ja kiinnostuneita missä mennään. Vaihtopenkillä istuvilla on vielä vähän tottumista diabeetikon touhuihin. 

"Mitä sie tehet siellä? Oliko sulla väärän väristä kynsilakkaa?"

Eiku mittasin sokerit ja veri ei meinaa nyt sormesta hyytyä. 




 "Tule pois sieltä siniviivan takaa!" 

Ehkä ensi pelissä muistan tuonkin. 

Ei kommentteja: